maanantai 14. elokuuta 2017

Kiire, kiire, kiire.

Ei, en ole kadonnut minnekään. Täällä ollaan vain aika paineen alla. Päätimme myydä nykyisen talomme ja ostaa uuden, hieman pienemmän ja sijainniltaan lähempänä rantaa olevan. Nyt valmistaudumme siis asuntonäyttöihin, esittelyvalokuvien ottoon ja uuden talon etsintään vilkkaan, halutessaan melko sotkuisesti sormiruokailevan taaperon ja karvaisen koiran kanssa. Siivoaminen on siis vähintäänkin haastavaa. Kun yhden huoneen saat esittelykelpoiseksi, ehtii joko koira tai lapsi sinne sotkemaan samalla kun selkäsi käännät. Päivät rytmittyvät sen mukaan, koska taapero  nukkuu, eli mitä saa tehtyä rauhassa (mutta liikaa ääntä pitämättä) ja mitkä asiat onnistuvat taaperon innokkaasti auttaessa. 

Kirjat uuteen järjestykseen
 Onneksi aloitimme tavaroiden raivausprosessin jo useita kuukausia sitten, ja olemme vieneet säkkikaupalla tavaraa kirppareille, kierrätykseen ja ennenkaikkea lahjoittaneet naapureille Facebookin ihanan Buy Nothing-ryhmän kautta. Olemme molemmat hieman hamstereita miehen kanssa, ja tavaroiden perkaaminen ja kierrättäminen on ollut todella mieltä avaava prosessi ja saanut meidät molemmat pohtimaan suhdettamme materiaan ihan eri tavalla. Kaappi kerrallaan olen hiljaksiin käynyt kaiken läpi ja kierrättänyt uusiin osoitteesiin ja ihan roskiinkin yhteensä n. 60 kassillista tavaraa. Se on ihan valtava määrä asioita, mitä emme oikeasti tarvitse. Vielä on toki paljon hommia edessä, eikä tässä minimalisteiksi olla ryhtymässä. Mutta ilman tätä urakkaa emme voisi nyt haaveilla pienemmästä kodista ja pienemmästä asuntolainasta, jotka toivottavasti mahdollistavat sitten muita meille tärkeitä asioita.

Asuntonäytöillä ravaaminen on erityisen ärsyttävää, näytöt osuvat aina päikkäriaikoihin, lapsi on väsynyt, kärttyinen ja ei missään nimessä halua olla sylissä tai kantorepussa uudessä, jännittävässä paikassa vaan päästä tutkimaan. Yleensä raahaan siis meritähtenä itseään venyttelevää kiljukaulaa kainalossani, samalla kun mies mittailee kriittisiä mittoja, tutkii rakenteita ja yrittää onkia nippelitietoja lipeviltä kiinteistövälittäjiltä. 

Tänään otetaan vihdoin valokuvat meidän kämpästä. Koko viime viikon ja viikonlopun piti sataa kaatamalla, mutta ei satanutkaan. Tänään piti olla siedettävä ilma. Yllättäen siellä tulee vettä taivaan täydeltä ja sää on talvisen harmaa. Onneksi otimme varalta parit ulkokuvat viikonloppuna. 

Sain myös kaverin apukäsiksi tälle päivää, sillä nyt kun turvaportit on otettu kuvien takia pois portaikosta, ei taaperoa voi jättää sekunniksikaan yksin, se säntää välittömästi portaikkoon. Ja kikattaa hysteerisesti mennessään. Ylösmenotekniikka on hallussa, mutta alas tullaan pää edellä, jos vieressä ei ole aikuinen vahtimassa. Lisää yhdistelmään vieraita tulisesti rakastava koira, niin soppa on valmis. 

Sotkua välttääksemme suuntaamme ulos lounaalle ennen kuvien ottoa. Ravintolan muut asiakkaat ovat parasta mahdollista viihdettä, saan itse istua hetken paikallani ja joku muu kokkaa ja tiskaa. Onneksi taapero on kaikkiruokainen, ulkona syöminen on edullista ja hyviä lounasvaihtoehtoja on lähellä reippaasti. Sekä äidin että lapsen suurin suosikki on kyllä Tao Cafen sushijuna. Viimeksi lapsi söi kolme lautasellista maki-rullia ja nigireitä, suurimpana suosikkina raaka tonnikala ja avokado. Yhdellä syömäpuikolla heiluteltiin vaan tahtia ja tungettiin sushipalasia ääntä kohti nopeammin kuin äiti ehti metsästää uusia lautasia hihnalta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Arkistojen aarteita, eli häämatka Balille

Pienen säätämisen jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin häämatkallemme. Kohteeksi valikoitui aikataulu-ja budjettisyistä Bali. Suomalaisille eksoottista, mutta Länsi-Australialaisille se on pahimmillaan sekoitus Tallinnan risteilyä ja Kanariansaaria. Balin etuja ovat edullisuus ja lentoaika. Lento Perthistä Denpasariin on lyhyempi ja yleensä myös halvemp kuin lento Melbourneen. Majoitus, ruoka ja kaikki muu on yleisesti edullista, joten päätimme korkata Bali-neitsyytemme reilun viikon reissulla ja pitää avoimen mielen. Miehen ainut ehdoton vaatimus oli, että emme viettäisi Kutan bilehelvetissä hetkeäkään. Sopi mulle.

Päädyimme viettämään kolme yötä Seminyakissa, toiset kolme Ubudissa ja viimeiset kolme Nusa Duassa. Mies ei ole sitä tyyppiä, joka viihtyisi pitkään altaalla tai rannalla, joten halusimme hieman vaihtelua päiviin. Toisaalta emme myöskään halunneet vaihtaa hotellia jatkuvasti ja reissata road trip-tyyliin koko ajan, joten kolme yötä vaikutti sopivalta kompromissilta. Jos menisimme uudelleen, jättäisimme ylihinnoitellun Seminyakin välistä kokonaan ja menisimme vain jonnekin maaseudulle ennen Nusa Duan luksukseen uppoutumista.

Kävimme Seminyakissa kokkikurssilla Anika-nimisessä paikassa (kokkikoulu itseasiassa sijaitsi Kutalla, eli käytiin me siellä sitten kuitenkin!) opettelemassa balilaisen keittiön salaisuuksia. Pidämme molemmat ruoanlaitosta, joten toivelistalla oli vähintään yksi kokkikurssi. Päivä oli antoisa ja oli kiva käydä kurssilla maistelemassa eri makuja heti reissun alussa, niin uskalsi rohkeammin kokeilla uusia juttuja myös ravintoloissa tilatessaan. Vaikka Seminyakissa oli välillä vaikea löytää mitään balilaiseen viittaavaakaan ravintolatarjonnasta, paikka oli täynnä italialaisia, japanilaisia ja ties mitä muita ravintolavaihtoehtoja. Otimme rennosti, vietimme hieman aikaa altaalla, kävin useassa eri hieronnassa ja pedikyyrissä ja manikyyrissä ja kävelimme ympäriinsä. Rankan ylityörupeaman jälkeen oli ihana vain olla.

Masterchef in action






Seminyak-Kuta alueen ranta ei ollut kauhean kummoinen, aallot olivat isoja, rantahiekka ja vesi likaista ja ei tosiaan houkutellut uimaan. Yhtenä päivänä menimme kavereiden suosituksesta Potato Head-rantaklubille toteamaan, että me emme todellakaan kuulu tähän joukkoon. Tavallaan oli kyllä hauska seurata sivusta bilekansan toimintaa ja näyttäytymistä, makoilimme vaatimattomasti hotellin pyyhkeillä nurmikolla ja seurasimme jonotusta aurinkotuoli-katossänky-virityksiin.

Varsin mielellämme lähdimme kolmantena päivänä kohti Ubudia. Olimme varanneet etukäteen kyydin kaverin kaverilta, paikalliselta opas-taksikuskilta. Sama mies kävi hakemassa meidät lentokentältä ja odotti Denpasarin hirveässä taksiviidakossa kuin pelastava enkeli, osa kuskeista oli nimittäin todella röyhkeitä yrittäessään saada kyytiä itselleen. Ajelimme parin tunnin matkan sisämaahan vuorille Ubudiin ja pysähdyimme matkalla syömään, käymään yhdessä temppelissä vierailulla ja ihastelemaan vesiputouksia.







Ubudissa meillä oli varattuna huone Wana Ubud-hotellista hieman kauempaa kylästä, Monkey Forestin toiselta puolen kuin missä pääkatu oli. Hotelli oli varsin hyvätasoinen ja rauhallinen. Saimme upgreidattua itsellemme pool access-huoneen ihan vain kertomalla olevamme häämatkalla. Jäimme hotelliin syömään ensimmäisen illan illallisen, mikä ei nyt kyllä ollut kummoinen elämys. 

Aamulla suuntasimme Moneky Forestiin ja siitä kiertämään Ubudin kylää. Mun oli tosin pakko palata hotellille vaihtamaan hame, sillä sain apinanpoikaselta pissat syliin sen kiivetessä päälle. Apinat olivat täysin vapaana temppelialueella ja aika ahdistavia. Ne tulivat röyhkeästi päälle, jos näkivät mitään kiiltävää esillä ja turisteilta lähti päästä aurinkolaseja ja muuta irtonaista. Paikallisten kaupittelemat banaanitertut hävisivät käsistä vauhdilla ja aloin jo pelkäämään, saadaanko me apinanpurema sormeen kävellessämme metsäisen temppelialueen läpi.


Päätimme varata toisen kokkikurssin Ubudissa, ja vietimme päivän Ubudin ulkopuolella. Kurssi oli hyvä, pääsimme markkinoille pikavisiitille ja kiertelimme vähän riisiviljelmillä ennen ruoka-osuutta. Osallistujia oli paljon, mutta meidät oli fiksusti jaettu hallittavankokoisiin ryhmiin, eikä väenpaljoutta huomannut juurikaan itse kokkaamisen aikana. Tällä kurssilla tehtiin itse paljon vähemmän ja katseltiin paljon, kun opettaja apulaisineen kokkasi ja teki kaikki työläämmät tai pidemmät työvaiheet, grillaamisen avotulella jne. Ruoka oli kyllä todella hyvää, ja saatiin täältäkin mukaan reseptikirja jota on sen jälkeen käytetty kotonakin.



Vaniljapapu kasvamassa. Tuli itselle ainakin vähän yllätyksenä, miltä ne näyttää!

Jumalaisen hyvää. Deep fried tempeh.


Ubudin jälkeen olimme varanneet kolme yötä luksushuvilasta Nusa Duan turistialueelta. Nusa Dua on suojaisa alue Balin saaren eteläosassa, täynnä toinen toistaan kalliimpia resortteja ja hotelleja. Meitä odotti ihana huvila ja sen yksityinen puutarha ja uima-allas Melia Balin resort-alueella. Emme juuri poistuneet kolmen päivän aikana huvilamme n. 300 neliön tiluksilta, emmekä päässet oman resortimme aluetta kauemmaksi. 


 Ei haitannut, oli ihanaa leijua epätodellisessa luksuksessa, nukkua pitkään ja ihastella kaikkia pieniä, taitavia yksityiskohtia. Ensimmäisenä iltana huoneessa odotti myös kakku häämatkalaisille, ruusun terälehdistä taiteiltu sydän sängyssä ja kylpyamme täynnä ruusun terälehtiä. Saimme myös kaikki VIP-palvelut käyttöömme huvilan asukkaina, mukaanluettuna omat check in-tilat.



Aamiainen tuotiin huvilan pihalla olevaan huvimajaan, edellisenä iltana valitsimme haluamamme ruoat ja ajankohdan, ja aina kellontarkasti ilmestyi valtava kärryllinen ruokaa ja ovelle koputettiin.


Kävin resort-alueen spassa ylihintaisessa hieronnassa, nautimme rantaelämästä omalla yksityisellä rantakaistaleella ja söimme kevyen lounaan huvilassa. 


Iltapäivällä siirryimme omalta altaaltamme huviloiden yhteiselle altaalle, joka oli lapsivapaa. Siellä oli iltapäivisin ilmaisia cocktaileja ja pikkusuolaista tarjolla. Ennen illallista kävimme VIP-klubilla ilmaisilla drinkeillä ja seurustelimme hetken muiden huvila-asukkaiden kanssa. Nautimme kuutamouinneista omalla altaalla ja nukuimme pitkään katosvuoteessa.

VIP-vieraiden käytössä oleva ihana, rauhallinen ja lapsivapaa allasalue
Viimeisenä aamuna jännitettiin sitten, miten Indonesian pääsaarella purkautuneen tulivuoren tuhka vaikuttaa lentoreittiin ja lentojen peruuntumiseen. Edelliset pari päivää olivat olleet huonot ja lentoja oli peruttu paljon. Meidän lento lähti ajallaan ja täpötäynnä, ja seuraavat pari päivää kukaan ei lentänyt minnekään. Tavallaan harmi, olisi tuonne voinut jäädä vielä pariksi yöksi..

Menisinkö uudelleen? No aivan varmasti. Ja varmasti mennäänkin, varmaan sekä perhelomalle, että joskus ehkä kahdestaankin vaikka viikonloppua viettämään, jos saadaan lapsen hoito järjestettyä. Skippaisimme varmaankin ylihintaisen Seminyakin kokonaan, tuntui ihan älyttömältä maksaa lähes samaa hintaa ravintolaillallisesta kuin Perthissä. Menisimme varmaan jonnekin pienempään paikkaan ja ehkä tekisimme reissun Lombokin saarelle.  Ei vielä tänä talvena, mutta ehkä jo seuraavana. Pariskuntamatkalle suuntaisin varmaan taas Nusa Dualle johonkin privaattihuvilaan jonkun isomman hotellin yhteyteen hemmoteltavaksi. Jo pelkkä parin yön viikonloppureissu saisi akut varmasti latautumaan.

Nusa Duan yksi hyvistä puolista oli kyllä paikallisten vähyys. Ihan kamalaa sanoa näin ääneen, mutta viikon jälkeen olimme molemmat jo niin uupuneita jatkuvaan kaupitteluun, tinkaamiseen ja huijatuksi tulemisen tunteeseen, että oli ihanaa olla epätodellisessa, siistissä resort-kuplassa. Toki suojatussa resortissa on omat varjopuolensa, se on kiinteinen hintoineen kallis ja paikoitellen kaukana todellisuudesta, mutta lyhyttä irtiottoa normaalielämästä tässä haettiinkin. Palvelu oli aina ensiluokkaista, kunnioittavaa ja huomaamatonta. Missään vaiheessa ei ollut sellainen olo, että olemme henkilökunnalle vain kävelevä lompakko.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hyvää syntymäpäivää!

Ensimmäiset synttärijuhlat on nyt myös juhlittu, vieläpä kahteen kertaan! Halusimme pitää juhlat pienenä lähipiirin juttuna, mutta sitten Mothers Groupin naiset alkoivat yksi kerrallaan kutsua kaikki ryhmäläiset omiin juhliinsa. En halunnut olla ainoa, joka ei kutsu heitä, joten päädyimme jakamaan juhlat kahtia. Ratkaisu oli todella hyvä, vaikka tarkoittikin tuplamäärää keittiössä hääräämistä. Onneksi meillä oli ryhmän viimeiset juhlat, niin pystyin vain seuraamaan muiden esimerkkiä loukkaamatta ketään. Puistojuhlat olisi tiettty olleet helpoimmat järjestää, mutta toukokuun lopussa ei ole mitään takeita ennakkoon siitä, millainen sademäärä on tiedossa, joten päätettiin olla kokeilematta onneamme säiden haltijan kanssa.


Ensimmäisiin juhliin kutsuimme siis Mothers Groupin lasten ja vanhempien lisäksi muita kaveriperheitä, joilla on pieniä lapsia. Oli hauska vihdoin tavata äitikavereiden puolisoitakin. Sisu oli järjestetty leikkitreffeille parhaan kaverinsa Noahin luo, innokas korvia nuoleva koira ja kymmenkunta konttausikäistä lasta olisi ollut liikaa kaikille.

Sisu ja sen bestis Noah
Toisiin juhliin seuraavalle viikonlopulle kutsuimme sitten sukulaisia, lapsen kummit ja muuta aikuisempaa porukkaa. Jako toimi hyvin, kaikilla oli tarpeeksi tilaa olla ja liikkua ja ehdimme itsekin tekemään muutakin kuin hosumaan keittiössä. Päivänsankari jaksoi seurustella vieraiden kanssa, nautti pöydän antimista ja availi lahjapaketteja hitaasti omaan tahtiinsa.

Keittiössä lisähaastetta toi vegaanivieraamme ja tiukka päätökseni jatkaa sokeritonta ja vähäsuolaista linjaa lapsen ravitsemuksessa. Halusin kuitenkin samalla, että suurin osa tarjottavista käy kaikille. Melko hyvin siinä onnistuttiinkin ja ei ainakaan suoraan päin naamaa kuultu haukkuja keneltäkään. Vegaaninen smoothiekakku ei nyt ollut ehkä mikään napakymppi, mutta ihan syötävää silti.Vegaanivieraat taisivat olla ainoat, jotka oikeasti eivät kakusta tykänneet!

Leipominen oli muuttua ihan täydeksi fiaskoksi. Toinen kakku ei meinannut hyytyä millään, ja toinen hyytyi ennen vuokaan laittamista. Tavoilleni uskollisena lähdin siis todella rotsi auki-meiningillä ottamaan vastaan haasteen vegaanisesta smoothiekakusta ja ensimmäinen kakku muistutti koostumukseltaan punaista raejuustoa. Parit itkut tuli siinä väännettyä, kaadoin sotkun vessanpönttöön ja aloitin alusta. Sama homma, smoothie meni kokkareiseksi sotkuksi heti sekoitusvaiheessa kun lisäsin vegaanisen hyytelöimisaineen muihin aineksiin. Mies ehdotti blenderiä, ja sen avulla saimme koostumuksen pehmeämmäksi. Lopputulemana oli ihan hyvä kakku, vaikka leivontaprosessi olikin aika mielenkiintoinen. Punaista smoothiesotkua oli tietysti ihan jokapaikassa, ja ennenkuin siivousurakka ehti edes alkaa olimme jo myöhässä kaverin lapsen 1-v synttäreiltä. Se tavallinen smoothiekakku taas, jonka piti olla ihan pomminvarma resepti ei sitten hyytynytkään kunnolla. Jouduin lisäämään reippaasti lisää liivatetta, ettei olisi tarvinnut pilliä kakun syömiseen.

Etualalla tavallinen mango-banaanismoothiekakku ja taaempana marjainen kardemumma-smoothiekakku vegaanisena versiona
Tarjolla oli tavallisia ja vegaanisia puurorieskoja lisukkeineen, joiden teko olikin varsinainen kokeileva keittiö-projekti. Yllättävän hyvin onnistuin korvaamaan kananmunat pellavasiemenlimalla, chiahyytelöllä ja etikka+ruokasooda-yhdistelmällä, koostumus vastasi melkolailla alkuperäisiä rieskoja. Tein ensimmäisiä juhlia edeltävällä viikolla neljä kiloa lihapullia ja kalkkunapullia pakkaseen ja sieltä lämmitimme sitten tarvittavat määrät tarjolle ja loppuja olemme nautiskelleet hätävara-illallisena työpäivän jälkeisenä pikaratkaisuna. Lisäksi lapsen kummitäti taikoi ihania vegaanisia pyöryköitä. Kastikkeena oli hummusta, avokaado-korianteritahnaa ja ihan perinteistä kermaviilidippiä, ja tietty dippivihanneksia lihapyöryköiden seuraksi.

Mulle tärkeintä oli, että päivänsankari itse saa syödä juhlapöydästä melkein mitä vaan, ilman ensimmäistä sokerihumalaansa tai mahakipua jostain sellaisesta, mitä ei ole aiemmin syönyt. Ja vaivannäkö kannatti, lapsi söi monta palaa kakkua, eikä tarvinnut stressata sokerin määrästä.


Sain jo kuukausia aiemmin päähänpinttymän vesimelonihaista, ja ilmoitin miehelle juhlaa edeltävänä iltana, että hain pään askartelu kokonaiseen meloniin on sitten hänen hommansa juhla-aamuna. Mies suoriutui tehtävästään upeasti ja hai ja sen vieressä uineet banaanidelfiinit herättivät ihastusta.

Melonihai ja banaanidelfiinit

Saimme Facebookin paikallisen Buy Nothing-ryhmän kautta eläinaiheisia viirejä, lyhtyjä ja muita koristeita ilmaiseksi, joten meille jäi ostettavaksi vain vähän kertakäyttöastioita sekä ilmapallot. En voinut vastustaa kiusausta, meidän oli saatava parit eläinaiheiset helium-pallot!


Molemmat juhlat menivät todella hyvin ja oli ihanaa. Me selvittiin ja pidettiin tää lapsi elossa kokonainen vuosi oli molempien fiilis.ja korkkasimme ansaitusti lasilliset viiniä. Se kai on suurin ero Suomen ja Australian lastenkutsuissa, ulkona on kylmälaukku täynnä olutta, siideriä ja viiniä aikuisille ja on ihan OK nauttia se pari lasillista. Taistelin tätä asiaa vastaan hetken, kunnes mies totesi että on tosi tekopyhää että mä olen nauttinut viinilasillisia muiden lasten synttäreillä ja nyt en mukamas suostu tarjoamaan mitään mehua väkevämpää omissa juhlissamme. Joten annoin periksi, ja hyvä niin. Se viinilasillinen maistui nimittäin taivaalliselta siinä juhlahumussa, ja ihan mielelläni opetan lapselleni aikuisten normaalin viinin nauttimisen mallia.

Päivänsankari testaa uusia Duploja seuraavana aamuna
Jos jotakuta kiinnostaa, niin voin laittaa reseptejä ruokiin, mutta en viitsi niitä tänne turhaan spämmätä. Inspiraation lähteenä ja reseptipankkina on käytetty lähinnä Simppelin Sormiruokakeittiö-blogin ja Facebook-ryhmän ohjeita ja Kinuskikissan blogin ohjeita muokkaillen.

Kun lapsi nukkuu niin vanhemmat leikkivät.. olihan sitä kummeilta lahjaksi saatua junarataa pakko vähän testata! Ratamestarina Sisu.
Kaksivuotissynttärit hoidetaan kyllä pienemmän kaavan mukaan, se on ihan varma!

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Lääkärimietteitä

Olen viimeisen kahden vuoden aikana tavannut omalääkäriämme useammin kuin ikinä aiemmin ketään lääkäriä. Onneksi löytyi hyvä, osaava ja miellyttävä lekuri kenellä käydä. Australiassahan omalääkäri, tai General Practitioner-systeemi on vähän erilainen kuin esim. Suomessa. GP:t ottavat potilaita vastaan omilla vastaanotoillaan ja saavat itse esim. päättää hinnoittelunsa, Medicaren eli paikallisen Kelan korvaus on aina sama, joten asiakkaan maksettavaksi jäävä summa vaihtelee nollasta useisiin kymppeihin. Vastaavasti potilaat saavat itse valita lääkärinsä. Vastaanotot vaihtelevat ihan pienistä yhden-kahden lääkärin paikoista isompiin Medical Centreihin missä on sitten kymmenittäin lääkäreitä, usein yksityiset labrapalvelut vieressä ja usein jalkahoitajia, fyssareita jne myös. Monet GP:t myös erikoistuvat johonkin pienempään osa-alueeseen, usein lapsiin, vanhuksiin tai esim. perheiden hoitoon mihin saattaa sisältyä raskauden ja synnytyksen hoito.

Valinnanmahdollisuudessa on hyviä ja huonoja puolia. Vuosia sitten, Perthiin juuri muuttaneena en ensin tarvinnut lääkäriä mihinkään, joten en jaksanut etsiä itselleni omalääkäriä ja rekisteröityä minkään vastaanoton potilaaksi. Homma toimi siihen  asti, että tarvitsin ensimmäisen kerran lääkäriä rajumpaa flunssaa ja ennenkaikkea sairaslomatodistusta varten. Mikään klinikka ei ollut kiinnostunut asiakkuudestani, vaan kaikilla vastaanotoilla mihin yritin saada aikaa, oli täyttä. He eivät ota uusia potilaita. Päädyin viimein keskustaan varsin kalliille vastaanotolle, missä sain sitten kalliin saikkulappuni ja kehoituksen syödä Panadolia.. Tämän kokemuksen jälkeen sain vihdoin aikaiseksi rekisteröityä samalle klinikalle, kuin missä mieskin oli asioinut lapsuudestaan alkaen. Kävin klinikalla pari kertaa milloin mistäkin  syystä, mutta varsinaista omalääkäriä ei löytynyt ja fiilis oli aika neutraali. En ollut pahoillani, kun muutimme sen verran kauas, että oli järkevää etsiä uusi omalääkäri.

Tällä kertaa oli tarkoitus paneutua asiaan hieman, ja etsiä suosituksia meille sopivasta GP:stä. Se etu sairaalamaailmassa työskentelystä on, että duunipaikan omat lekurit usein tuntevat näitä omalääkäreitä ja osaavat suositella tai varoittaa ainakin omasta näkökulmastaan. Itsekin tietää vähän, mitä etsiä. Lääkärilläni on oltava hyvät kommunikointitaidot, riittävä kliininen osaaminen ja ennenkaikkea rohkeus myöntää milloin oma osaaminen loppuu ja on syytä kirjoittaa lähete erikoislääkärille. Toisin kuin Suomessa, täällä ei voi mennä edes yksityispuolella erikoislääkärille ilman lähetettä. Mikään ei ole pelottavampaa, kuin lääkäri joka luulee osaavansa kaiken ja kieltäytyy hankkimasta toista, tai kolmatta mielipidettä asiaan. Yleislääkärin vaativan roolin yksi tärkeimmistä asioista on erottaa joukosta jatko-hoitoa erikoissairaanhoidon puolella tarvitsevat, eikä vain katsella ja odotella.

Toisin kuitenkin kävi, ennenkuin ehdin tehdä taustatyötä alueemme lääkäreistä, tarvitsin akuutin ajan seuraavalle aamulle, ja varasin puhelimessa ajan läheiseltä vastaanotolta spekseillä "kenelle vaan saan ajan huomisaamuksi". Onni potkaisi, ja päädyin nykyisen omalääkärini vastaanotolle. Meille löytyi samalla täydellinen omalääkäri. Hyvä niin, koska nyt päiväkodin alettua siellä on saanut ravata lapsen kanssa useampaan otteeseen, samoin raskausaikana. Viimeksi tänään käytiin vähän vilkuilemassa korvia, huoh.
Harmittavasti ko. paikka ei ole Bulk Billing, eli itselle jää maksettavaa Medicare-korvauksen jälkeen. Lapsen käynnit ovat 2-vuotiaaksi asti aina maksuttomia, ja senkin jälkeen niistä harvoin jää isoa summaa maksettavaksi. Perusrokotukset ja niiden yhteydessä tehty tarkistus ovat samoin maksuttomia, mutta kansallisen rokotusohjelman ulkopuolella olevista rokotteista (esim meningokokki C) joutuu maksamaan maksun sekä rokotteesta, että sen annosta. Raskausaikana osa seurannasta oli maksullista, osa ei. Mutta koska hoito on erinomaista, maksan mielelläni tuon väliinjäävän summan. Jos muutamme jonnekin kauemmas nykyiseltä asuinalueeltamme, tulemme todennäköisesti edelleen jatkamaan käyntejä juuri tällä vastaanotolla. Tiedän, että lääkärini oikeasti välittää voinnistani, ja jo kahdesti on lähetteen vastaanottanut lääkäri kommentoinut omalääkärini toimintaa erittäin positiivisesti. Itselle on tullut tunne, että meistä oikeasti välitetään kun asioita on järjestetty ja hoidettu. Kannattaa siis satsata hyvään lääkäri-potilassuhteeseen.

Tämä valinnanvapaus ja toisaalta valinnanvaikeus kai sitten rantautuu Suomeenkin sote-uudistuksen myötä. Itse olen kokenut systeemin hyväksi, en ole vain yhden tietyn terveyskeskuksen tai vastavalmistuneen tk-lääkärin armoilla. Tiedostan kuitenkin täysin etulyöntiasemani. Minulla on rahaa etsiä ja käydä haluamani lääkärin luona, verkostoja millä selvittää hyviä ja niitä vähemmän hyviä tyyppejä ja olen fyysisesti ja psyykkisesti perusterve aikuinen jolla riittää energiaa tähän etsimiseen. Jollain muulla ei välttämättä ole asiat ihan näin mainiosti. Useiden kymppien out of pocket-maksut tuntuvat pienituloisemmissa perheissä isoilta menoilta, jos jossain on klinikka missä näitä maksuja ei tulekaan. Ongelma on se, että korvaussummat Medicaresta lääkärikeskuksille ovat vakiot, joten tienatakseen rahaa, on vastaanottoaikoja oltava todella tiheään bulk billingissä. Yhdelle potilaalle jää todella vähän aikaa.

Kiitokseksi erinomaisesta hoidosta vein toissa jouluna lääkäriasemalle piparitalon. Täällä kotitekoiset piparitalot ovat edelleen aika harvinaisuus, ja niillä on helppo ilahduttaa ihmisiä jouluisin. Hoitajat kieltäytyivät ehdottomasti pitämästä piparitaloa vastaanotolla, vaan halusivat lääkärimme vievän sen kotiin lapsiana ilahduttamaan. Illalla piippasi kännykkä ja sain kuvan lääkäristä ja hänen lapsistaan tuhoamassa taloa, kuvatekstina diabetes in the making

Yksityistä sairasvakuutusta emme ole lapselle hankkineet. Käymme arkisin tarvittaessa tuolla omalääkärillä, ja jos jotain vakavampaa ilmenee, luotamme hyvän lähetteen avulla ripeään pääsyyn julkiselle puolelle. En ole suuri yksityissairaaloiden kannattaja täällä, ja toistaiseksi esim lapsen korvatulehdusten hoito on sujunut mallikkaasti, ajan on aina saanut samalle aamulle, vaikka sitten ylimääräisenä potilaana. Yksityisen vakuutuksen maksaminen tuntuu turhalta lapsen kohdalla. Meillä aikuisilla se on, mutta siihen on syynä jo verotus, ilman vakuutusta maksat enemmän veroa.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Löydä aihetta ylpeyteen

Viikonloppuna sain ilon olla mukana Perthin Suomikoulun opettajien koulutusluennolla, vaikken edes opeta koulussa. Tutustuimme viime vuoden itsenäisyyspäivänjuhlissa suomalaiseen professoriin, joka opettaa täällä Perthissä ja on tehnyt uraa joka liippaa hyvin läheltä kaksikielisyyttä, ja ylipäätään kielten oppimista. Juhlien mahdollistama suomalaisten networking oli yksi ehdottomista huippukohdista suurlähettilään juhlissa, ja virittelimme heti verkkoja mahdolliseen koulutukseen. Aikataulut natsasivat ja meille järjestyi kiva privaattiluento kaksikielisyyden toteuttamisesta.

Pääsanoma luennolla oli selkeä. Kaksikielisyyden on oltava muutakin kuin kielenopiskelua. Sen on liityttävä kulttuuriin ja suomalaisiin tapohin, muuten se on vain yksi tylsä kotiläksy muiden joukossa ja muuttuu helposti vastenmieliseksi puurtamiseksi. Kielen tehokas oppiminen on siis muutakin kuin sanastoa ja kielioppia, se on uusien sanojen kytkeytymistä tunteisiin ja muistoihin. Helpointahan näitä olisi toteuttaa säännöllisillä vierailuilla Suomeen, mutta monelle meistä australiansuomalaisista tämä nyt vain ei ole mahdollista. On siis löydettävä muita tapoja kyllästää lapsi suomalaisuudella.

Tämän suomalaisempaa tapaa ei ole! Kirjaimellisesti kyllästetty lumella.
Suomikoulun perustaminen on ollut yksi hienoimpia kaksikielisyyden tukemiseen liittyviä projekteja, mitä Perthissä on tehty aikoihin. Koulussa on kolme lasten ryhmää ikäryhmittäin, sekä aikuisten oma ryhmä. Kerran kahdessa viikossa tapahtuva kulttuurikoulu ei kuitenkaan riitä. Suomea olisi pystyttävä ujuttamaan jokapäiväiseen elämään puheen, musiikin, lukemisen ja telkkarin muodossa. Professorilla oli antaa omia, hyväksitodettuja vinkkejä. Muumit ovat todistetusti mitä mainioin tapa käyttää tv:tä hyväksi. Kieli on rikasta, mutta riittävän hidastenmpoista ja ohjelma soveltuu jo varsin pienille. Meillä tämä on ollut suunnitelmissa jokatapauksessa, ostimme koko Muumit-juhlapakkauksen viime lomalta. Ajatuksena on, että meidän telkkari toimii lapsen hereilläoloaikana vain suomeksi niin pitkään, kun suinkin voimme asiaan vaikuttaa. Muumien jälkeen löytynee varmasti muitakin hyviä sarjoja.

Luen jo nyt päivittäin lapselle suomeksi. Olemme saaneet lahjoina paljon suomalaisia kirjoja ja ostimme niitä itse lisää Suomiloman aikana. Äitini myös lähettää lisää kirjoja säännöllisesti huoltopakettien mukana, mikä on ihanaa. Lisäksi kirkolla toimiva suomalainen kirjasto on huhujen mukaan eteläisen pallonpuoliskon laajin suomalainen kirjasto, eli luettavan ei pitäisi heti loppua kesken. Nyt kun lapsi malttaa jo hetken istuakin paikallaan ja keskittyä kirjaan ja kuviin, on lukeminenkin huomattavasti palkitsevampaa kuin ihan alussa. Suosikkikirjana tällä hetkellä on Lits läts lätäkkö ja sen värikkäät sivut ja hauskasti kielen päällä pyörivät lorut. Iltaisin tahkomme läpi sivu kerrallaan Anni Swanin vanhoja satuja vanhasta satukirjastani.

Musiikkia yritämme lisätä päivittäiseen touhuumme. Autossa soi suomalainen musiikki ja yllättäen lapsi rauhoittuu kaikista parhaiten Vain Elämää-sarjan muutamaan lauluun. Hoilottelemme siis autossa Rusketusraitoja ja Anna mulle piiskaa-biisejä, vaikka sanoitusten laatu ei ehkä olekaan ihan kauhean lapsiystävällistä. Yritän koota Spotifyihin jonkun hieman lapsiystävällisemmän soittolistan ja käyttää sitä jatkossa.

Luennoitsija nosti esille sen, että lapsen on voitava tuntea ylpeyttä suomalaisuudestaan ja koettava suomalaisuus osana identiteettiään, jotta kielenkäyttö jatkuu lapsuusiän jälkeen. Tähän identiteetti ja ylpeys-ongelmaan on varmasti moni aiempi ulkosuomalainen lapsi lopettanut kaksikielisyytensä, aikoina jolloin monikulttuurisuus ei ollut rikkaus. Meitä kehoitettiin tukemaan suomen käyttöä, mutta myös antamaan lapselle lupa kieltäytyä, samalla kuitenkin itse jatkaen suomen kielen puhumista normaalisti. Vastakkainasettelun välttäminen on tärkeää.


Nyt yritämme siis toteuttaa pieniä, arkipäiväisiä suomalaisia asioita kotona ja muualla ja osallistua aktiivisesti erilaisiin suomitapahtumiin. Tänä vuonna Suomi 100-teemalla se onkin helppoa, Perthin Suomikirkolla on vaikka mitä tapahtumia ja joulukuussa odottavat upeat itsenäisyyspäiväjuhlat rantahotellissa. Myöhemmin otamme käyttöön vinkit esimerkiksi puhelimen käytöstä suomeksi, tilaamme vaikka Aku Ankan kotiin ja yritämme muutenkin tehdä Suomesta hauskan salakielen, jota pieni yhteisömme käyttää. Jatkamme suomimammojen kanssa treffailua ja kannustamme lapsia käyttämään suomea keskenään.

Jatkan sitkeästi suomen puhumista lapselle aina ja kaikkialla. Nyt se on helpompaa kuin puoli vuotta sitten, kun ei tullut juuri mitään vastakaikua. Yksinäinen juttelu on välillä ollut tylsää, ja sosiaalisissa tilanteissa outoa ja rajoittavaakin. Etenkin anoppi inhoaa mun suomenkielistä juttelua, ja on kieltänyt mua ja miestä juttelemasta suomeksi heillä. Mies onneksi haluaa itsekin oppia suomea mahdollisimman paljon, joten saan kaiken tarvitsemani tuen kaksikielisyyden ylläpitoon perheen sisällä.

Ja joka kerta, kun lapsi sanoo äiti, sydämeni sulaa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Lapsivapaata häähumua

Pari viikonloppua sitten saatiin miehen kanssa nauttia todellisesta luksuksesta, lapsivapaisiin häihin osallistumisesta. Ihana työkaveri meni naimisiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, ja heti kun viime vuonna Save the Date-kortti kolahti postiin laitoin viestiä lapsen kummeille että miten ois pieni hoitokeikka.. ;) Ja onnistuihan tuo. Lapsi jäi melko iloisena rakkaiden kummien hoivaan meille kotiin ja me saatiin vielä kaupan päälle kyyti juhlapaikalle.


Häät olivat keskikokoiset, n. 100 vieraan juhlat yhdessä Perthin suosituimmista hääpaikoista, Caversham Housen juhlatiloissa Swan Valleyn viinialueella. Rahaa oli kuulemma käytetty n. $20 000 ja se kyllä näkyi. Oli koristetta ja härpäkettä jos jonkinmoista, jokaiselle vieraalle kukkalaite tai ruusu napinläpeen, ja tarjolla oli kolmen ruokalajin pöytiintarjoiltu illallinen juomineen. Kyllä kelpasi.



Hääseremonia oli ulkona puutarhassa, ja saavuimme onneksi aika ajoissa paikalle ja saimme istumapaikat, sillä yllättäen tuoleja oli laitettu esille vain alle puolelle vieraista. Korkokengissä seisominen upottavalla nurmikolla koko seremonian ajan olisi ollut tuskaista, ja moni muu kaveri valitteli kipeitä jalkojaan seremonian jälkeen.


Morsian on mun yksi läheisimmistä työkavereista, vähän sellainen henkinen pikkusisko.Tapaamme usein myös työajan ulkopuolella, joten ollaan kyllä enemmän kuin vain työkavereita. Siltikään en ollut uskoa korviani, kun marriage celebrant ilmoitti, että nyt pari allekirjoittaa vihkivalat, tulisivatko X ja Y todistamaan allekirjoituksia ja sanoi X:n kohdalla mun nimeni! Istuin paikallani vähän hämilläni ja mietin kuumeisesti, onko mun baby brain niin paha vieläkin, että olen unohtanut että mua on pyydetty tälläiseen kunniatehtävään! Hieman nolona kävelin edessä olevan pöydän luo, missä morsiuspari hymyillen hihkaisi YLLÄTYS! Morisan oli unohtanut kysyä edellisellä viikolla multa suostumusta asiaan, ja meinasi, että olisi hauska idea yllättää mut itse juhlassa. Nojuu, olin todella otettu kunniasta, mutta samalla muistelin paniikossa, että eikös todistajien pidä olla Australian kansalaisia, ja mulla on prosessi vielä kesken.. Vihkijä onneksi vakuutteli huolettomana, että ei tässä passeja tarkistella... Selvä.


Vihkimisen jälkeen oli hieman pitkäksi venähtänyt odottelu, kun hääparin kuvia otettiin tuntitolkulla. Syksyn viileys ja istumapaikkojen vähyys ja ulkona terassilla seisoskelu alkoi käydä pitkäveteiseksi, melkein jouduin jo riistämään miehen päältä puvun takin. Samainen puku oli jo aiheuttanut ongelmia juhliin valmistautuessa, mies oli unohtanut puvun kauluspaitoineneen kaikkineen pukupussiin Suomen loman jäljiltä ja asian laita selvisi viimetipassa. Olimme lomalla olleet kaverin häissä Virossa juuri ennen Australiaan paluuta, ja likainen kauluspaita ja lapsen aiheuttamat ruokatahrat puvussa olivat tyystin unohtuneet. Pari tuntia ennen häihin lähtöä mies tajusi etsiä kauluspaitaansa ja sieltähän se löytyi pukupussista. Ei hätää, onneksi on se toinen puku mikä ostettiin meidän omia häitä varten ja sitä on käytetty tasan kerran, on oikein liivi ja kaikki... paitsi että, pari vuotta kaivoselämän päättymisen jälkeen on keho muokkautunut hieman eri malliseksi ja aiemmin tyköistuva puku ei enää mennyt päälle. Muutamien ärräpäiden jälkeen paita sai pikapesun ja mies silitti sen nöyrästi. Pahimmat tahrat rapsuteltiin pois puvusta ja ryppyyntyneet housut höyrytettiin suoraksi taas. Ihan siisteiltä me molemmat loppupeleissä näytettiin.


Oli ihana juhlia kahdestaan, ottaa pari lasia enemmän hyvää viiniä ja kuohuvaa ja nauttia. Kummitäti jäi meille yöksi, ja talo oli hiljainen ja pimeä kun kotiuduimme puolen yön tietämillä. Tämän avulla jaksaa taas. Niin ihana kuin lapsen kanssa onkin käydä juhlissa ja ne edelliset hääthän menivät siis upeasti 8 kk vanhan pikkumiehen kanssa, niin kyllä tämä vaihtoehto vaan oli kaikinpuolin rentouttavampi. Mielellämme kunnioitimme hääparin toivetta lapsivapaista juhlista, halusimmehan ja saimme itsekin sellaiset.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Se ei ole tarpeeksi naisellinen sinulle

Ennen töihinpaluuta oli aika päivittää tukka. Raskausaikana sain monen muun tavoin nauttia todella paksusta, hyvinvoivasta tukasta. Hiukset kasvoivat pituutta ja tukka tuntui uskomattoman tuuhealta. Pisimmillään hiuksia oli puoleen väliin selkää, ja ne olivat varsin hyvässä kunnossa. Hormonit tekivät tepposet, ja kolmisen kuukautta synnytyksestä tuntui, että kaikki hiukset lähtevät päästä kerralla. Hiuksia lähti tupoittain joka harjauksen yhteydessä. Peseminen oli ihan hirveää, välillä piti kaivaa pari kourallista hiuksia suihkun lattialta, koska viemäri oli niin tukossa, ettei se enää vetänyt ja seisoin nilkkojani myöden vesilammikossa suihkukopissa. Lopulta marraskuussa jäljellä oli ohut hiirenhäntä. En silloin vielä tehnyt sen radikaalimpia ratkaisuja, kunhan äkkipäätöksellä leikkasin tukkaa selkeästi lyhyemmäksi.

Asiaa hauduteltuani tulin siihen päätökseen, että lyhyt tukka on tähän tilanteeseen paras ratkaisu. Lapsi oli oppinut kiskomaan mua tukasta siihen malliin, että kyyneleet valuivat kun pieni nyrkki nappasi ponnarin päästä kiinni. Samasta syystä hiukset olivat tosiaan aina kiinni, aukinaisena liehunnut tukka oli vielä suurempi houkutus napata kiinni ja ihastella äidin reaktiota. Pitkien hiuksien peseminen, kuivaus ja suoristus vei aikaa, ja se oli pakko tehdä miehen ollessa kotona sen jälkeen, kun lapsi oppi kiipeämään kylpyammeesta pois. Käytin kylpyhuoneessamme olevaa tyhjää isoa ammetta leikkikehänä sillä aikaa kun suoristin tukkaa tai meikkasin ja lapsi viihtyi siinä mainiosti. Kunnes oppi kampeamaan itsensä reunan yli varsin nopealla tekniikalla.

Päätin siis leikata niin lyhyen kampauksen, että sen laittaminen veisi minimaalisesti aikaa, eikä sitä tarvitsisi pitää ponnarilla. Googlailin pari mallikampausta, ja varasin lähellä olevasta isosta ketjukampaamosta ajan. Olen ollut tosi laiska kampaajalla kävijä täällä, omaa luottokampaajaa ei ole löytynyt ja viimeiset vuodet työkaverini, joka on entiseltä ammatiltaan kampaaja, on leikannut hiukseni,  tai siis lähinnä tasoitellut latvoja. Värjäämisestä luovuin yli neljä vuotta sitten, ja nyt hiuksissa on ihan oma, yllättävän kiva vaaleanruskea väri, ja sitä ei ole tarvetta muuttaa. Lapsen kummi uhrasi vapaapäivänsä lastenvahtihommiin, joten pääsin nauttimaan kampaamokäynnin rauhasta. Haaveissa oli uuden hiusmallin lisäksi hiljainen hetki teetä juoden ja kirjaan uppoutuen, vähän small talkia kampaajan kanssa ja se pesuun kuuluva päähieronta.

Lähtötilanne, ja hyvä demonstraatio pitkien hiusten epäkäytännöllisyydestä. Kohta nappaa herra 9 kk kiinni äidin hiuksista
Toisin kuitenkin kävi. Kampaaja ei ollut yhtään samaa mieltä asiakkaansa suunnitelmasta. Ensimmäinen kommentti oli, että olen aivan liian nuori leikkauttamaan lyhyttä tukkaa. Jaa, enpä tiennytkään että siihen on joku ikäraja.. Toinen kommentti oli vielä törkeämpi, lyhyt tukka ei ole tarpeeksi naisellinen minulle. En ollut tässä vaiheessa varma, oliko kampaaja sokea vai tyhmä. Olin juuri kävellyt ovesta sisälle revityt boyfriend-farkut ja varvastossut jalassa, ainoana ehostuksenani ripsiväri ja hieman lohkeillut kynsilakka varpaissa, tukka pikanutturalla. Naisellinen, siinä kapeahkossa aussimimmien kilo meikkiä ja mahdollisimman vähän vaatetta päälle-määritelmässä oli mahdollisimman kaukana habituksestani. Istuin hiljaa tuolissa ja kampaaja uteli huolestuneena, että olenhan kysynyt mieheltäni? Kysynyt mitä, lupalappua hiustenleikkuuseen? Siinä tilanteessa, täysin häkeltyneenä en kuitenkaan osannut muuta tehdä, kuin suostua kampaajan ehdottamaan malliin.

Yritin selittää, että tukan on oltava riittävän pitkä, että saan sen töitä varten kiinni, tai sitten niin lyhyt ettei sitä voi laittaa kiinni. En halua välimallin polkkaa ja pitkiä haituvia kasvojen ympärille. Yllättäen sain sitten juuri sen välimallin ratkaisun, missä yhdistyivät pitkän ja lyhyen tukan huonot puolet, eikä mitään niistä hyvistä. Pesupaikalla sain vielä todella raskaan ja rasittavan myyntipuheen väripaketin puolesta. Kerroin avoimesti väriaineista saamistani ihoreaktioista, ja että en ole värjännyt hiuksiani aikoihin edes luonnonmukaisemmilla väreillä. Kuulemma pitäisi, hiukseni kaipaavat ehdottomasti eloa ja raitaa, eikä raidoista tule ihoreaktioita. Rohkea väittämä...

Viimeisenä silauksena kampaaja naureskeli vastaanottovirkailijalle maksutilanteessa, että voitko uskoa, tämä nainen olisi leikannut lyhyet hiukset, ellen olisi estänyt! Ja että tervetuloa vaan uudelleen, varataanko nyt heti uusi aika? Ostatko tästä nämä erinomaiset hoitotuotteet mitä äsken yritin kaupitella? Joo, meillä on kymmenen päivän tyytyväisyystakuu, voit tulla leikkaamaan tukan lyhyemmäksi jos et ole tyytyväinen, mutta takaan että olet! 

Poistuin autolle itku kurkussa.

Itku muuttui kiukuksi, ja kotiin päästyäni tartuin Facebookin tarjoamiin palautteenantomahdollisuuksiin. Ensimmäinen sähköposti asiakaspalveluun meni kuulemma ihan vahingossa roskapostiin, mutta yllättäen se seuraava ei, kun asiasta oli ensin maininnut samaisessa Facebookissa. Korvaukseksi sain ilmaisen käynnin saman ketjun keskustaliikkeessä ja kampaajana heidän esimiehensä. Kannatti valittaa, lopputulema on juuri sitä mitä halusin. Lyhyt, helppohoitoinen, ja näyttää hyvältä. Ja keskustan liike tässä voitti, nyt heillä on uusi, säännöllisesti seitsemän viikon välein käyvä tyytyväinen asiakas.