keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Alkuraskauden ankeutta

Tuntuu kaukaiselta ajatella, että vuosi sitten kärsin alkuraskauden väsymyksestä ja pahoinvoinnista. Olin optimistisena merkannut kalenteriin raskausviikon 12, ja toivoin kroppani noudattavan lupailtua aikataulua pahoinvoinnin vähentymisen suhteen. Vähänpä silloin tiesin, että paha olo ja oksentelu tulisi jatkumaan toukokuulle saakka. 

Aloitin yökkäilyn illalla ennen positiivista raskaustestiä. Yhtäkkiä oli  vaan huono olo, kuin napista painamalla. Illallisen kanssa nautittu lasillinen punaviiniä oli vielä hyvää, toinen lasillinen telkkarin edessä ihan helkkarin pahaa. Ja molemmat lasit olivat ihan siitä samasta pullosta ja lempipunkkuani Howling Wolvesin shirazia. No, seuraavana aamuna sitten selvisi syy. Siitä eteenpäin päivät noudattelivat melko samaa kaavaa. Aamuisin oli vain lievästi kurja olo, mutta viimeistään aamukahvilla töissä oli vaikeaa saada syödyksi oikein mitään. Yleensä alas upposi ja siellä useimmiten myös pysyi kuppi kahvia, mustikoita ja pala paahtoleipää hillolla. Jepjep. Usein päivän paras hetki oli  take away-kahvin haku työpaikan kahvikojusta ja siitä alkoi alamäki. Hymyilin sille kahvilan pitäjälle varmaan useammin kuin omalle miehelle.

Johtuen säteilyturvallisuudesta jouduin kertomaan positiivisesta tuloksesta pomolleni heti ensimmäisenä aamuna, jotta voisimme minimoida sikiön saaman säteilyaltistuksen. Tämä olikin murheenkryyni seuraavat kuukaudet.. Australian säteilylainsäädäntö on todella paljon leväperäisempi kuin Suomessa, ja jouduin useasti töihin huoneisiin, missä oli röntgen käytössä. Ei auttanut muu kuin yrittää minimoida annos ja olla järkevä, mutta parit itkut asiasta tuli väännettyä vessassa. Varsinkin alussa oli hankalaa, kun en halunnut kertoa raskaudesta kaikille, mutta oli selkeästi tiettyjä työtehtäviä missä altistus on isompi, ja näitä yleensä vuorotellaan. Ihme kyllä, yhtä vanhaa röntgenhoitajaa lukuunottamatta kukaan ei tajunnut varsin ilmiselvistä välttely-yrityksistäni huolimatta mikä on homman nimi.

Lounasaika töissä oli hirveää. Meillä on pieni kahvihuone ja kansainvälistä porukkaa töissä. Keittiössä tuoksui siis tavallisena päivänä lounasaikaan kamala yhdistelmä mikrossa keitettyjä papuja, aasialaista kalasoppaa, tölkkisardiineja, pussinuudeleita ja hampurilaisia. Välttelin parhaani mukaan suosituinta keskipäivän lounashetkeä, ja tarjosin jalosti työkavereille mahdollisuutta syödä ensin, jos piti ketjuttaa safkikset. Onneksi olin lähes päivittäin vuorovastaavana, ja sain junailtua hommat niin, että pääsin syömään vasta muiden jälkeen. Yksin oli helpompi taistella alas edes jotain, eikä tarvinnut miettiä mitä muut ympärillä ajattelevat äkillisesti muuttuneista lounastavoistani. Yleensähän mä syön paljon ja vaadin päästä ensimmäiselle safkikselle. Nyt mussutin lähinnä sitä paahtoleipää avokadolla, tai pussinuudeleita ja niistäkin vain Tom Yam-makua. 

Iltapäivät olivat pelkkää kitumista. Väsytti, heikotti (ei ihmekään jos ei ruoka maistu..) ja kiukutti. Olin todella raskasta ja kärttyistä seuraa, ja nukahtelin salaa ja vahingossa toimiston tietokoneen äärelle paperihommia tehdessä. Autoilin umpiväsyneenä kotiin, ei todellakaan ollut energiaa pyöräillä töihin. Päivystysvuorot olivat ihan hirveitä jos jouduin jäämään ylitöihin tai soitettiin takaisin. Eräs aamuyön päivystyskeikka jätti ikuiset arvet varmaan koko tiimiin, kun melkein oksensin potilaan päälle pitkän keikan lopussa. Ei ehkä niitä uran ehdottomia huippuhetkiä, kun joutuu pohtimaan helpointa tapaa oksentaa maskin takaa ja että mihin roskikseen tähtää... Koko loppuyo ja seuraava päivä kului ihan järkyttävää krapulaa vastaavassa tilassa.

Työkurjuuteen tuli onneksi pieni tauko ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella, kun pääsin pienelle kaupunkilomalle Singaporeen. Oli jälleen yhdet ihanat suomityttöjen treffit Aasiassa ja sain ladattua sen verran energiaa itseeni, että selvisin taas pari viikkoa eteenpäin. Sää ei todellakaan suosinut meidän lomaa, vaan koko Singapore ja lähialueet olivat ihan hirveän savusumun peitossa. Savu tuntui hengittäessä, eikä tosiaan tehnyt mieli ulkoilla, kun viranomaisten käyttämä indeksi savun vaarallisuudesta huiteli jossain suositellaan vältettävän-tasolla. Vietimme aikaa siis lähinnä sisätiloissa shoppaillen, parissa museossa ja etupäässä vaan nautimme yhdessäolosta. Väsymyksen huomasi kyllä reissussakin, olin yhden puolikkaan Sentosa Islandilla vietetyn päivän jälkeen aivan rättipoikkipuhki. Onneksi matkaseura oli ymmärtäväistä sorttia ja asuimme kotimajoituksessa, niin oli aina helppo paikka, mihin palata päiväunille ja keittiössä ruokaa mitä yrittää syödä. Reissu ei ollut kenellekään ensimmäinen kerta Singaporessa, joten mitään pakkoa tai stressiä ei ollut vaan pääpaino oli vain rakas seura.

Kerroimme raskausuutisia hiljalleen lähipiirille ja aloimme totuttautua ajatukseen, että tää nyt ihan oikeasti on tapahtumassa! Luin ja vertailin suomalaisia ja australialaisia suosituksia ja ohjeistuksia ja olin ensin tulla sekopääksi, kunnes tajusin poimia parhaat puolet molemmista. Tästä lisää myöhemmin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa kun kommentoit, kiitos!